Superihminen - teoria rodusta, joka syrjäyttää nykyihmisen

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään ihmisen tarkoitusta ja määränpäätä?

    Nykyihminen on keksinyt viime vuosituhansina teorioita, jotka puoltaisivat heidän hyvyyttään. Varsinkin tämä puoli on korostunut viime vuosikymmeninä, jolloin moraalinen käsitys nostettiin virallisesti esiin.  Kaikessa ristiriitaisuudessaan voimme kuitenkin todeta, että jokainen hyvä ihminen on samanlainen kuin muut. Olento, joka haluaa selviytyä. Olento, joka tekee (nykyihmisen teorian mukaan) pahoja tekoja. Ehkä voimme todistella ja uskotella omaa hyvyyttämme monin tavoin, mutta jokainen viimeistään pahimman hädän edessä ajattelee vain itseään. Oikeastaan, jokaisen teon takana on ajatus itsestämme. Kuitenkaan, en tahtonut saarnata teille hyvyydestä ja pahasta, sinänsä, vaan teoista, jotka juontuvat ihmisen moraalisista ajatuksista.

    Monilla ihmisillä on kaunis ajatus päässään maailmasta, jossa kaikilla on hyvä olla ja mikään asia ei ole pielessä. Kuva ihmisistä, jotka kirmaavat kukkaispellolla auringon loistaessa taivaalla ja kaikki nauravat. Ei nyt ehkä kuitenkaan iha, mutta kärjistettynä kyllä. Juuri tästä ajatuksesta juontuu nykyinen lääketiede. Joukosta ihmisiä, jotka haluavat hyvää ihmisille. En sano etteikö lääketiede ja sen monet puolet olisi tuonut hyvää tähän maailmaan. Se on yksi asia, jonka ansiosta nykyihminen on niin vahva ja menestyvä. Kuitenkin tahdon tuoda esille puolen, joka kyseenalaistaa lääketieteen kehittymisen. Olemmeko me jo astuneet rajan yli puolelle josta ei ole paluuta? Onko lääketiede jo kehittynyt liikaa?

    Tietenkään kukaan ei halua olla tappaja. Ainakaan ihminen, joka nykyisen käsityksen mukaan on terve mieleltään. Siitä syystä kehitellään nykyään uusia parannus keinoja ja apuja ihmisille. Mietimme kuumeisesti kokoajan, miten ihmisestä saataisiin vahvempi, parempi ja pitempi ikäisempi. Tietyssä suhteessa tämä ajattelu on hyvästä. Mutta jos kehittelemme vain uusia ja uusia asioita ihmisille päämääränä ihmisen kuolemattomuus, emmekö ole menossa väärään suuntaan. Mielestäni vastaus on kyllä. Tietenkin tälle asialle on omat varjopuolensa. Sitä mukaa, mitä kehitämme sairauksille ja taudeille parannuskeinoa, me myös kehitämme samalla taudeista ja sairauksista vahvempia. Lääkkeistä pitää tehdä aina vain vahvempia, jotta ne tehoaisivat. Ellemme joskus päädy siihen, mihin lääketiede tähtää. Ihmiskunnan juhlalliseen voittoon, jossa vältämme taudit ja sairaudet suurimissa osin.

    Kuitenkaan en tahtonut puhua teille lääkkeistä ja niiden vaikutuksesta ihmisiin. Eksyin vain hieman. Tietenkin se on osa teoriaani, mutta yritän muotoilla ajatuksistani selkeän, yksinkertaisen ja tiivistetyn kokoelman. Kokonaisuuden, jota on helppo ja mukava lukea. Josta päädymmekin mieleni perukoihin, jossa näemme kuvan tulevaisuuden ihmisestä. Tulevaisuuden ihminen on joko mutantti tai kuolematon robottimainen yksilö. Mistä minä näin päättelen? Luin vähän aika sitten lehdestä geenimanipuloinnista, jossa esitettiin teoria siitä, että monia eri lajeja yhdistettäisiin toisiinsa. Esimerkiksi hämähäkiltä otettaisiin ominaisuus, jonka avulla hän kasvattaa raajansa takaisin. Näin, ihmisen menettäessä raajan, hän voisi kasvattaa sen takaisin. Eikö siis lääketiede voisi hyödyntää tätä tekniikkaa ja luoda sen avulla superihmisiä? Eiköhän pistetä geenit sekaisin ja istutetaan ne jättimäiseen tekokohtuun, jossa voimme kasvattaa superihmisiä.

    Monilla teistä tällä hetkellä pyörii päässä ajatuksia siitä, kuinka se olisi täysin väärin, että ihmisistä muotoiltaisiin superihmisiä. Joten voimmekin päätyä robotteihin, joka voisi olla toinen lääketieteen kehittelemä ratkaisu. Tietenkin se olisi hankalempi ja vaikeampi toteuttaa. Entä jos ihmisen syntyessä lasta alettaisiinkin muokkaamaan. Jos hänen raajojensa ja elimien paikalle istutettaisiin mekaaniset korvikkeet, jotka toimisivat kestävinä ja ehkä parempina. Kuitenkin tiedämme, kuinka herkkä ihminen loppujen lopuksi on kaikelle maailman vaaroille. Jonkinnäköinen ihmisen ja robotin sekoitus voisi toimia. Onhan se ennenkin toiminut. Lääkärit on ennenkin korvannut raajoja ja joitakin sisäelimiä mekaanisilla korvikkeilla.

    Entä sitten, kun maailmamme on täynnä robotteja tai mutantteja? Mitä nykyihmisille käy? Vastaus on yksinkertainen. Hiljalleen käsitys nykyihmisestä kuolee. Me itse tuhoamme rotumme ja luomme toisenlaisen rodun. Siis emme tietenkään virallisesti luo uutta rotua, mutta muokatessamme omia luonnollisia biologisia ominaisuuksia, me myös samalla päädymme tuhoamaan evoluution muokkaaman ihmisen. Näin hiljalleen hallitseva rotu vaihtuu toiseen ja tulevaisuudessa paikalamme seisoo olentoja, joita ei voi mieltää ihmisiksi.

    Tietenkin käsitykseni ja teoriani on alkukantainen. Se sisältää monia vaillinaisia kohtia, joita pystyisin ajan kanssa täydentämään. Kuitenkin se pohjautuu siihen, mihin me olemme menossa loppujen lopuksi. Lääketiede on jo ylittänyt rajan ja astunut puolelle, jonne ei olisi pitänyt mennä. Lääketiede muokkaa keinoja, jolla voisi pelastaa ihmisiä. Päätyen vahingossa lopputulokseen, jossa evoluution muokkaama nykyihminen hiljalleen katoaa oman hulluudemme sisälle.

Kiusaaminen

Kiusaamista on monenlaista ja monen laatuista. Kumman puolella sinä olet? Kiusaajan vai kiusatun.

    Mielestäni kiusaamisesta on turha puhua, koska puhuminen ei auta. Eikä sen puoleensa teotkaan. Ihminen on paha ja kiusaamista tulee olemaan aina, ikuisesti. Evoluutio on luonut ihmisestä häijyn, jotta lajin yksilöt selviytyisivät. Toki on niitä heikompia, jotka kuolevat. Sama pätee vieläkin, koska evoluutio on jäljessä kehityksessä. Ei ihminen ole mukautunut biologisesti (eikä tule vuosisatoihin mukautumaan) nykymaailmaan ja se näkyy monissa asioissa. Tietty ihmisillä on isot aivot, pienien aivojen rinnalla, jotka ohjaavat älyllistä toimintaa. Kuitenkin siitä huolimatta nämä eläimelliset puolet joskus purkautuvat suurina ryöppyinä. Siis silloin, kun ihminen tuntee jotain suurta. Silloin isot aivot eivät voi paljoa kontrolloida tekemisiä. Tähän perustuu kiusaaminenkin. Se on eräänlaista eläänjäämis toimintaa, jota näkee esimerksi safareilla eläinten keskuudessa. Pääpiirteittäin se on samanlaista, vaikka ei yhtä raakaa. Sitä on vaikea muuttaa ja oikeastaan mahdotonta. Ihminen kuitenkin tulee aina olemaan eläimiä tietyltä osin, vaikka olemmekin inhimillisiä. Kuitenkin on myönnettävä, että on ihmisen luontoa, että yritämme selviytyä ja olla lauman johtajia. Niin kuin ilmaisin, evoluutio on jäljessä kehityksessä. Tietenkään eläimellisiä vaistoja ja tunteita ei voi täysin poistaa. Pienet aivot ovat välttämättömät, koska ne mahdollistavat elämisen. Muuten emme seisoisi, emmekä pystyisi selvitymään. Jos ihminen vielä on vuosituhansien päästä elossa, ehkä silloin evoluutio on kirinyt jonkin verran kiinni ihmisen kehitystä. Jolloin toimintamme saattavat sopeutua nykyiseen yhteiskunta malliin paremmin. Tietenkin, mistä tiedämme, kuinka kehittynyt maailma silloin on. Uskoisin, että myös silloin olemme kehittäneet ympäristöämme järjettömän paljon ja evoluutio ei ole soveluttanut meitä sen mukaisiksi. Kuitenkin, en ilmaise, että kiusaaminen olisi mitenkään hyväksyttävää. Se on kuitenkin välttämättömätöntä ja jatkuvaa. Se ei tule loppumaan, vaikka mitä tekisi. Sitä vain pitää päättää kumpaan puoleen päätyy ja kumpi puoli auttaa selviytymään. Miksi siis puuttua kiusaamiseen?

     Olen ollut kiusattu vuosia ja vuosia. Tietenkin olen, koska olen aspergeri. Kuitenkin olen selvinnyt siitä ja minusta on naurettavaa sanoa, että kiusattujen elämä on pilalla (kuten monet väittävät). Tietenkin kiusaamisesta jää muistijälki kehoon, mutta se on eri asia, miten sitä hoitaa. Asioista pääsee yli ja niitä ei tarvitse jäädä murehtimaan. Parantuminen ehkä kestää vuosia, mutta loppujen lopuksi ne unohtuvat. Minun mielestä kuitenkin on turhaa taistella pahaa vastaan, koska se on mahdotonta. Tietenkin kärsivien elämää voi helpottaa, mutta mielestäni teot auttavat enemmän kuin sanat. Voit väittää ties mitä paskaa ihmiskunnan hyvyydestä, mutta loppujen lopuksi ei niillä ole merkitystä.

   Tietenkin kärsiviä saa auttaa, jos siltä tuntuu. Kuitenkaan ei kannata siinä kärsivien auttamisessa liian pitkälle mennä. Se ei hyödytä loppujen lopuksi ketään. Kannattaa vain keskittyä itseensä ja omaan elämäänsä, jonka ohella sitä "hyvää" tekee. Tosi faktahan on se, että epäitsekkyyttä ei ole olemassa, eikä itsekkyyttä. Koska jokainen teko kuitenkin perustuu sinuun ja sinun tunteiseesi. Aina kun teet jotain epäitsekästä, ajattelet kuitenkin vain itseäsi. Esimerkkinä, jos et  auta hädässä olevaa ihmistä sinulle tulee pahamieli. Silloinhan auttaminen perustuu sinun omiin tuntemuksiin, eikä toisen kärsimykseen. Sehän kumoaa teorian epäitsekkyydestä.

    Loppujen lopuksi tahdon sanoa, että kiusaaminen on asia, jolle ei voi tehdä mitään. Niin kuin ei voi tehdä monille muille pahoille asioille. Kiusattu voi aina kääntyä auttajan puoleen ja saada tukea, mutta itse kiusaamista ei voi täysin tukahduttaa. Aina on ihmisiä, jotka kiusaavat ja aina on ihmisiä, joita kiusata. Kuitenkin kiusaajat etsivät ihmisistä sitä heikointa (ymmärtäkää myös, että välttämättä teoria heikosta kiusaajan silmin ei pidä paikkaansa) ja päättävät sortaa häntä. Näin se on ja tulee olemaan. Siksi on hieman turhaa puhua kokoajan kiusaamisesta ja yrittää tehdä itsestään jonkinlaista pyhimystä. Se on kuitenkin mahdotonta, eikä tule onnistumaan. Ehkä autat paria ihmistä, mutta silti maailmassa on ihmisiä, jotka kärsivät saman asian puolesta. Toki voit silti yrittää ja uskoa ihmiskunnan hyvyyteen, mutta sellaista käsitettä ei ole. Itse en jaksa yrittää, eikä minulla löydy edes haluja yrittää. Mitä mieltä sinä olet?

   

Pelkoa vai ei

   

Oletteko koskaan miettinyt, mistä pelot tulevat? Mitä itseasiassa sana pelko merkitsee?

    Monet löytävät itsensä, kun puhutaan korkeiden paikkojen kammosta tai ahtaiden paikkojen kammosta. Tilanteeseen joutuminen tuottaa ahdistusta. Ahdistus ruokkii pelkoa, joka taas sumentaa ajatukset. Sen jälkeen ihminen joutuu suoranaiseen paniikkiin ja haluaa pois tilanteesta. Mutta pelkääkö ihminen  tiettyä asiaa vai sitä, että menettää kontrollin? Voisiko maailmassa vallitsevan pelon yksinkertaisesti vain tiiviistää kontrollin menettämisen pelkoon.

    Ihmiselle on ominaista, että hän haluaa hallita tilanteita. Ihmiselle on tärkeää, että pystyy pitämään huolta itsestään ja kontrolloimaan asioita. Varsinkin minun kaltaisille ihmisille, jotka ovat niin sanotusti kontrolli friikkejä. Tilanteet, jotka heikentävät kykyä pitää tilanteen "ohjaksista" kiinni laukaisee pelon tunteen ihmisessä. Tälläisiä tilanteita on monia ja ihmiset kokevat ne eri tavalla. Toisille jotkut tilanteet eivät herätä minkäänlaisia tunteita, toiset taas joutuvat hirveään panikkiin. Mutta mistä tämä johtuu?

    On luonnollista tuntea pelkoa, on täysin normaalia tuntea olevansa uhattu. Toisilla itsesuojeluvaisto on herkempi, kuin toisilla. Kuitenkin siihen on yksinkertainen selitys. Pelot yleensä laukeavat tietyssä tilanteessa. Kuten tilanteessa, jossa seisot korkealla ja katsot alas, tunnet pelkoa. Silloin kehoon jää muistijälki, joka pääsee esille aina silloin, kun kohtaat vastaavanlaisen tilanteen uudelleen. Toisilla taas pelkkä ajatus tietystä asiasta voi tuottaa yliherkkyyttä ja kehon itsesuojeluvaisto kytkeytyy päälle. Tällöin ei tarvita edes tilannetta, joka laukaisisi kehoon tietynlaisen pelon. Pelkkä ajatuksen pelkääminen saa kehon uskomaan siihen, että se on pahasta.

    Mutta loppujen lopuksi, mitä sinä pelkäät, kun olet pelko hetkessä? Mikä on pahinta, mitä sinulle voisi tapahtua? Mielestäni loppujen lopuksi pelko on tila, jonka voi lukita häkkiin. Kuin pedon, joka on hyökkäämässä sinua kohtaan. Koska loppujen lopuksi, usemmat pelot ovat vain päähän kytkeytyneitä harhaan johtavia ajatuksia. Ei ole helppoa sanoa itselleen pelon uhatessa, että kaikki on hyvin ja että tilanteesta selviää. Pelko on lamaannuttava reaktio kehossa, jota ei ole helppo kytkeä pois. Kuitenkin, kuten monen muunkin asian pystyy hoitamaan altistamalla. Esimerkiksi, kun altistat kehon tietylle ärsykkeelle, kuten auringonvalolle, silmät tottuvat siihen. Sama on peloissa. Kun altistat itseäsi pelolle usemman kerran, keho hiljalleen tottuu siihen ja muistijälki/harhakuvitelma hälvenee kehossa. Monien harjoitteluiden, monien epäonnistumisien ja kyyneleiden jälkeen huomaat onnistuneesi. Et pelkää enää tilanteessa.

    Tiivistäen loppuun koko tekstin keskeisen asian. Ihmisellä on tapana ylireagoida, koska itsesuojeluvaisto on suuri. Kun joutuu kerran tilanteeseen tai ajatuksen uhriksi, joka tuottaa suurta pelkoa, se ruokkii itsessään sisäistä pahaa. Loppujen lopuksi olet noidankehässä, josta ei tunnu olevan tietä ulos. Kuitenkin on hyvä muistaa, että yleisemmin pelot kohdistuvat harmittomiin, tavallisiin asioihin, joita ei voi välttää. Kuten syöminen, oksentaminen, korkeat paikat, ihmisjoukot... Kun altistat itsesi tilanteille tai teet itsellesi harjoituksia liittyen näihin pelkoihin, huomaat pääseväsi siitä yli. Kuitenkin pelko itsessään on vain kontrollin menettämisen kauhua, eikä mitään muuta. Joka taas viestii siitä, että kun pääset "tilanteen herraksi", voit olla itsevarma ja suoriutua voittajana tilanteesta, kuin tilanteesta.



   

 

Liiallisuus kuihduttaa onnen

Olen pitkään miettinyt, miksi nykyään vauraissa valtioissa ollaan niin onnettomia. Luulisi, että melko tasaiset elinolosuhteet ja vauraus toisivat onnea. Silti tuntuu, että asia on käänteisesti. Hyvinvointivaltion voisi nykyään selittää sanakirjassa lauseella "Vauras maa, pahoinvoivat ihmiset". Mistä tämä loppujen lopuksi johtuu?

    Kääntelin päässäni eri teorioita ja sainkin muutamasta ajatuksesta kiinni. Lopulta päädyin yksinkertaiseen kysymykseen. Kysymykseen, jonka jokaisen pitäisi kysyä itseltään. Saatko sinä liikaa asioita? Loppujen lopuksi ehkä onnellisuus ei ole riippuvainen valtion vauraudesta, vaan päinvastoin. Kun me saamme hyvinvointivaltioissa paljon ja helposti se saa meidät onnettomiksi. Emme osaa arvostaa sitä, mitä meillä on, koska kaikki tuodaan eteemme kultareunuksisella posliinilautasella. Tietenkin tiedän, että valtiomme ei ole täydellinen ja monia puutteita on. Kuitenkin jos tarkastelemme todella asiaa, kyllä se on niin, että saamme asioita liian helposti ja liian paljon.

    Mitä siis tehdä asialle, jonka olemassaoloa ei edes voida konkreettisesti todistaa? Mielestäni jokaisen ihmisen olisi aika pysähtyä elämässä ja hengittää syvään. Katsoa maailmaa ja miettiä, mitä sinulla on ja mikä loppujen lopuksi tekee sinun olosta onnettoman. Onko sinulla oikeasti tarpeita vai ainoastaan haluja? Tarvitseeko ihminen todella hienon uuden auton tai ison omakotitalon ollakseen onnellinen? Yleisemmin vastaus on ei, mutta houkutusta on vaikea vastustaa. Kun omistamme kaikkea, on myös vaikea olla tyytyväinen siihen. Jos ei ole koskaan tavannut varjopuolta elämästä, pitää omaa elämäänsä itsestäänselvyytenä. Tosihan on, että oikeasti Suomessa kuka tahansa voi olla työtön, rahaton, köyhä (miten sen näkee, miten tahtoo ilmaista) ja todella omistaa ei mitään. Harvemmin vain kukaan keskivertoluokan tai korkeamman luokan ihminen jää ajattelemaan sitä. Mutta mitä sinä tekisit, jos menettäisit kaiken?

    Tietenkin voimme palata miettimään sitä menetätkö todella kaiken, jos menetät työsi ja parisuhteesi esimerkkinä. Nykyään valtiolta saa monia eri tukia ja apuja pahimman vaaran uhatessa. Ehkä avut tuntuvat surkeilta ja huonolaatuisilta, mutta sentään valtio tarjoaa avuja joilla pääsee eteenpäin. Toki voimme myös ajatella, eihän valtio niitä avuja anna, vaan ihmiset verotuloistaan. Toki voit kiertää tämän ja olla laiska, muita hyväksi käyttävä ja selkärangaton ihminen, joka ei edes yritä hakea töitä. Aina töitä ei voi saada ja kontrolli voi kadota elämästä tahtomattaan. Mutta jos ei yritä mennä eteenpäin, se ei ole silloin kenenkään muun kuin sinun vikasi. 

    Jos palaamme takaisin tuohon sanaan verotulot. Jos nyt ajattelemme, että olet tavallinen, työssäkäyvä, hyvän moraalin (jokainen voi miettiä, mitä hyvällä moraalilla tarkoitan) omaava persoona ja menetät suunilleen kaiken. Huomaatkin, että et putoa täysin tyhjän päälle. Kuten monissa, lukemattomissa maissa tapahtuisi. Sinulla pohja, josta ponnahtaa ylös. Onko sinulla siis tässä vaiheeessa ei mitään vai paljon?

    Mielestäni nykyisessä yhteiskuntamallissa on liian helppo asua. Valitamme lopuksi pienistä asioista, joskus ehkä isommistakin, mutta loppujen lopuksi emme ole niin huonossa asemassa. Joskus tuntuu kurjalta, joskus ahdistaa, mutta kuitenkin elämme hyvinvointivaltiossa. Kaikki asiat eivät voi mennä mielesi mukaan ja hyvä niin, koska olisit entistä onnettomampi. Et ehkä voi ymmärtää, millaista olisi elää jossain kurjassa paikassa, mutta voisit miettiä, mitä sinulla on. En käske sinun verrata itseäsi kehitysmaan ihmisiin, toisin kuin eräät tekisivät. Sehän on täysin eri asia, koska elämme aivan eri tasossa heihin nähden. Vaan käsken sinut haastamaan itsesi ja asettamaan mielesi erään kysymyksen ääreen. Onko sinulla paljon, ei mitään vai liikaa?

Mitä on intohimoinen rakkaus

 

 Luulin vielä vähän aika sitten, että käsitettä rakkaus ei ole. Parisuhde- ja perheväkivaltaa läpi käyneenä ihmisenä kuvittelin sanan rakkauden olevan vain keksitty asia. Joskus jopa syvennyin ja mietin asiaa tarkemmin, jolloin päädyin tulokseen, että kukaan ei voi rakastaa minua. Eihän se ole normaalia, että nuori nainen ei ole elämänsä kokenut minkäänlaista rakkautta. Ei perheen sisällä, eikä sen ulkopuolella. Ajattelin pitkään, että olen liian epämuodostunut ollakseni hyväksytty ja rakastettu. Kunnes tapasin erään miehen, johon rakastuin ensisilmäyksellä.

    Moni luulee, että on rakastunut jotakuta, mutta huomaakin suhteen päätyttyä, että se ei ollut rakkautta. Miksi edes suhde päättyisi, jos väite "Rakkaus on ikuista" pitäisi paikkaansa? Rakkautta on vaikea määritellä, sitä on vaikea muotoilla, koska jokainen kokee sen eri tavalla. Joku voi ajatella, että pieni ystävällinen ele toiselle on rakastamista. Toinen taas vaatii isoja asioita rakkauden eteen. Esimerkiksi toisen täytyy käydä kuolinvuoteella ennen kuin voi sanoa rakastavansa toiseen (siis siinä tapauksessa, jos sairaudesta päästään yli). Jotkut eivät pysty sanomaan sitä ääneen, toiset taas julistavat sitä kovaan ääneen. Mutta mitä se rakkaus on?

    Voin kertoa sen, miten itse koen rakkauden. Mielestäni rakkaus on sitä, joka tulee luonnostaan. Jota ei pidä etsiä, jonka eteen ei pidä tehdä töitä. Rakkauden voi löytää sellaisesta paikasta tai ihmisestä, jossa tuntee olonsa hyväksi. Eikä sillä ole väliä, milloin voi sanoa rakastavansa toista, koska jos toista rakastaa aidosti, sen huomaa niin sanotusti ensimmäisellä hetkellä. Tiesin heti ensimmäisistä kommenteista (tapasimme siis netissä), että poikaystävässäni on jotain erityistä. Tunsin heti oloni lämpimäksi, turvalliseksi ja onnelliseksi. Tunteita, jotka olivat vieraita. Tunteita, joita en ollut kokenut, mutta jotka osasin nimetä heti. Kun ensimmäisen kerran niin sanotusti laitoin vihjailevan kommentin, tiesin hänen olevan se oikea minulle. Se tunne on vain vahvistunut koko suhteemme ajan. Jo ensi viikoilla tiesin rakastavani häntä. Kun vihdoin tapasimme kuukauden jälkeen rakkauteni häntä kohtaan voimistui entisestään. Hänen kanssaan minulla on hyvä olla. Voin olla täysin oma itseni, tehdä mitä haluan ja sanoa, mitä tahdon. Minun ei tarvitse peitellä itseäni tai esittää jotakin muuta. Olen vihdoin löytänyt sen "puuttuvan palasen". Silti, niin kliseistä kuin se on, en osaa pukea rakkauttani häntä kohtaan sanoiksi. Koska se on niin voimakasta ja uskomatonta. Jotain, joka kestää ikuisuuden.

    Monet, jotka lukivat äskeisen kappaleen, miettivät nauraen, kuinka tyhmä olen. Tiedän sen, koska itse olin joskus samanlainen. Toiset taas osaavat samaistua sanoihin ja tietävät, että he ovat kokeneet rakkauden. Ne, jotka nauravat sanoilleni, eivät ole koskaan löytänyt rakastettuaan. Ainakin se on oma näkemykseni asiaan, koska jos en ollut ennen rakastanut ketään tai saanut rakkautta, niin miksi se tällä kertaa tulisi niin luonnollisesti. Kuitenkin rakkautta ei pidä etsiä, jos se ei tule itsestään, sinua ja kumppaniasi ei ole tarkoitettu yhteen. Toki käsityksesi rakkaudesta voi olla arkisempaa, ei niin intohimoista ja yksinkertaisempaa. En kiellä sitä. Myös myönnän sen, että rakkauteni poikaystävääni tulee muuttumaan, mutta kuitenkin vain siinä mielessä, että se on vahvempaa.

    Rakkaus tulee, jos on tullakseen, eikä sitä voi pakottaa. Kun löytää sen oikean, sen tietää jo ensimmäisistä hetkistä lähtien. Jokainen käsittää rakkauden eri tavalla, mutta jos se on todellista, on sen sisältö samanlaista. Toiset, jotka eivät siihen usko, eivät ole vielä löytänyt kumppaniaan. Mutta jokaisella on joku, vaikka kaikki eivät omaa elämänkumppaniaan koskaan löydäkkään.

Ihmisen monet kasvot

HS: Räväkkä seksiblogi oli liikaa työnantajalle

Päiväkodissa työskennellyt nainen sanoo tulleensa irtisanotuksi seksibloginsa vuoksi, Helsingin Sanomat kertoo.

Päiväkoti irtisanoi lastenhoitajana toimineen Melissa Mäntylän elokuussa 2011. Mäntylän mukaan irtisanomisen syynä oli hänen pitämänsä seksiblogi, jossa hän muun muassa oli julistautunut nymfomaaniksi ja kirjoittanut haluavansa useita seurustelu- ja seksikumppaneita samanaikaisesti.

- Sitten joku äiti vähän googlaili ja tuli siihen tulokseen, ettei halua lapsensa olevan tällaisen ihmisen kanssa, Mäntylä, 20, kertoo Helsingin Sanomille.

Jonkin aikaa Mäntylä pelkäsi, ettei bloginsa vuoksi enää saisi töitä sosiaalialalta. Toisin kuitenkin kävi. Nykyisin hän työskentelee koulunkäyntiavustajana ja nuoriso-ohjaajana.

Blogia hän pitää edelleen, nykyisin City.fi-verkkolehdessä. Yksi hänen lempiaiheistaan on itsetyydytys. Hän muistuttaa Helsingin Sanomissa tutkimuksista, joiden mukaan naiset saavat kumppaninsa kanssa sitä varmemmin orgasmeja, mitä nuorempana he aloittavat itsetyydytyksen. - Haluaisin myös olla varsinkin nuorille esikuva siitä, että on ok puhua ja tykätä seksistä, Mäntylä kertoo lehdessä.

Lähde: Helsingin Sanomat

Iltalehti

Torstai 24.1.2013 klo 10.54

Alkuperäisen artikkelin kirjoittajat; Venla Pystynen ja Outi Pyhäranta

Mielipide:

  Mielestäni erotuksen syy oli lähes naurettava. Jokaisella ihmisellä on oma seksielämänsä ja seksi on aivan normaali asia, jota ei pitäisi hävetä. Miksi siis erottaa joku työstä, jos hän haluaa kertoa omasta seksielämästään? Minusta työtä ja vapaa-aikaa ei saisi sekoittaa liian paljon keskenään. Ihmisillä kun yleisemmin on kaksi persoonaa. Ihminen on erilainen työssä, kuin vapaa-ajalla. Tietenkin näin on, koska työpaikalla pätee erilaiset säännöt, minkä mukaan toimia. Vapaa-ajalla saa olla vapaammin, eikä tarvitse sen paljoa enempää miettiä. Kunhan käyttäytyy yhteiskunnallisten normien ja sääntöjen rajoissa.

  Kyseinen nainen ei siis tehnyt mitään väärin. Hän vain tahtoi avautua seksielämästään, tahtoi jakaa kokemuksiaan ja osoittaa ihmisille, että seksissä ei ole mitään hävettävää tai väärää. Ehkä tämä kiivasluonteinen nainen, joka suuttui blogista, oli vain kateellinen naiselle. Emme tiedä sen asian puolta, mutta kuitenkin hän suuttui aivan turhasta. Kuitenkaan nainen ei ilmeisesti ollut vienyt seksielämäänsä työpaikalle, vaan käyttäytyi siellä lastentarhaopettajana. Tämä lastentarhaopettaja oli hänen toinen puolensa, jolla tavalla hän käyttäytyi töissä. Vapaa-ajalla hän oli se vapaa, selvästi seksistä nauttiva nainen, joka tahtoi avautua elämästään.

  Ymmärrän lastentarhan pitäjän puoltakin siinä osalta, että hän ei halunnut kärsiä enempää tappioita. Pitäjä pelkäsi huonoa mainetta ja ehkä jopa sitä, että kukaan ei toisi lastaan enää hoidettavaksi. Tästä syystä erotus oli välttämätön. Kuitenkin, jos unohdamme hänen kantansa ja mietimme, mikä olisi ollut oikea ratkaisu. En usko, että kovinkaan moni aikuinen olisi suuttunut samalla tapaa, kuin tämä eräs henkilö. Lastentarha tuskin olisi kokenut koviakaan tappiota siitä, että he olisivat pitäneet tämän henkilön siellä töissä. Ehkä muutama aikuinen olisi laittanut lapsena toiseen hoitopaikkaan, mutta heidänkin paikalleen olisi varmasti tullut toisia lapsia.

Narsismi

Jylhät piirteet nuo

täydellisyyden luo

miehet lankeavat

eteen viettelijän

mut' ainoastaan voi

hän itseään rakastaa

paljon kultaa

jalokiviä, koruja

aukeita laaksoja

peltoja, kyliä

paljon hän omistaa

mutta itseään vain rakastaa

öisin viettää valvoen

itseään pelistä katsoen

ihaillen kasvoja noita

kauneutta uskomatonta

sokea on hän

kauneudelle elämän

vuodet vierii unelmoiden

kuihtuu ruusu kauneuden

silti voi hän vain tuijottaa

ikuisuutta peilistään

koittaa päivä tuo

jolloin kalma suo

lopun elämän hälle

kauneuteen kirotulle

löytää alamaiset kuningattaren

ylhäält tornistaan

kädessä peili kultainen

poskel kyynel suolainen

paljon hän halusi

onnea janosi

mut' koskaan sitä

hän löytänyt ei

vain itseään

pystyi palvomaan

    Runo on siis omaa tuotosta, enkä voisi paremmin kuvailla narsistia. Itselläni on läheinen suhde narsistiin, ollut koko ikäni. Meinaan minun isäni on narsisti.

    Ensinnäkin lähdetään seikasta. Isälläni oli meille pikkuisille tytöille samanlaisia käskyjä ja oppeja, kuin Hitlerillä kansalleen. Isäni tahtoi kasvattaa meistä täydellisiä tyttöjä. Sellaisia, mitä tapaisi 1600-1800-luvun ihmisistä. Jos ei totellut isän tahtoa, sai rangaistuksen. Joko ei saanut ruokaa tai joutui hakatuksi. Rakkaus ei ollut kasvattamisen perusta, vaan pelko, uhkailu ja väkivalta. Isäni lempi lausunto varmaan olisi "Käsi opettaa, rakkaus mädäntää".

Voisin puhua saamoistani traumoista ja kokemuksistani tunteja, mutta kuitenkaaan en pystyisi tuomaan tarpeeksi hyvin asiaani esille. Loppujen lopuksi, jos haluaa tietää, millaista on elää narsistin kanssa, on se koettava. Sanat kertovat itseasiassa hyvin vähän.

    Isästäni siis tulisi mieleen ensimmäisenä ajattelematon, inhottava ja tunnoton ihminen. Kuitenkin olen löytänyt hänet monesti viinanhuuruisena itkemässä kuviemme edessä ja miettien, miksi olen ainut viidestä lapsesta, joka on yhteyksissä häneen. Isäni ei näe sitä, että hän on sairas, hän ei osaa ymmärtää olevansa narsisti. Tietenkin hän syyttää muita, eikä ajattelekkaan olevansa syy muiden kärsimykseen ja haavoihin. Mutta kuitenkin tiedän sisimmässäni, että hän jollain tapaa katuu tekojaan. Jollain tapaa, hän varmaan haluaisi palata takaisin menneisyyteen ja tehdä asiat toisin. Koska hänellä on se rakastava, inhimillinen puoli, kuten meissä kaikissa. Vaikka se näkyisi vain sekunin ajan silmissä tai hetken ajan äänessä. Tiedän kuitenkin, että hän on pahoillaan, vaikkei koskaan sitä myöntäisikään.

    Mielipiteeni narsisteista on se, että he yrittävät löytää onnea, mutta eivät voi sokeudeltaan sitä löytää. Narsismi on kuin kirous, joka lamauttaa ihmisen. Jokainen siitä kärsivä joutuu pyörittelemään päässää useaan kertaan "Miksi" ja päätyen aina samaan vastaukseen "En tiedä". Kukaan ei tahtoisi joutua narsistin uhriksi, mutta hekin kaipaavat rakkautta. Heidän kanssaan vain täytyy osata pelata, koska heidän ajatusmallinsa on väärin muotoutunut. Mutta loppujen lopuksi kohtaamme totuuden, että he ovat onnea etsiviä, yksinäisiä ja surullisia kulkijoita. Kukapa loppujen lopuksi ei olisi kieroutunut? Itselläni on aspergerin syndrooma, toisella on joku muu poikkeama. Jokainen silti ansaitsee kuuntelijan ja rakastajan.